ISÄNPÄIVÄNÄ: ISÄ JA ELOKUVA. (Fin)

Isä

Isäni ei ole ollut täällä kanssamme enää kahdeksaan vuoteen, mutta muistoissa ja puheissa kyllä lähes päivittäin. Isääni olen kutsunut Patuksi, mutta nyt tuntuu oikeammalta sanoa isä.

Olin tänään lenkillä ja tajusin  jotain uutta isä-tytär -suhteesta. Isäni luki paljon ja haastoi meidät lapsetkin lukemaan ja sitten keskustelemaan lukemastamme. Minut hän aika usein sai väittelemäänkin ja viimeistään jouluaattoyön Trivial Pursuitin äärellä otettiin mittaa siitä, kuka oli historiansa ja maantieteensä lukenut kunnolla. Se oli hänen tapansa sivistää meitä.

Tänään ymmärsin, että myös elokuvat olivat ehkä isäni tapan kertoa jotain itsestään ja ikään kuin keino johdattaa sellaistenkin aiheiden äärelle, joista hän ei itse oikein osannut puhua. Joskus elokuvan äärellä on itketty, mutta vielä useammin naurettu.

Lapsuus ja Disneyn piirretyt

Ensimmäiset elokuvamuistot liittyvät Walt Disneyn piirrettyihin. Niitä me kävimme katsomassa alkuperäisversioina; Mikki Hiiri, Aku Ankka, Pluto ja muut hahmot puhuivat englantia ja elokuvat oli tekstitetty.

En muista juonen kärsineen millään tavalla siitä, että en ensimmäisinä vuosina ymmärtänyt mitä piirrettyjen hahmot puhuivat; ehkä se oli hyvä metodi ruokkia mielikuvitusta ja toisaalta motiivi oppia lukemaan.

kaunotar ja kulkuri jenkki keräily

Yksi lempielokuvani oli Kaunotar ja Kulkuri. Muistan myös keräilykuvat ja ihanan Kaunotar ja Kulkuri – kirjan. Elokuvateatterssa istuessa oltiin irti arjesta; muistan isän aidon naurun, joka sai koko ison miehen vapautumaan!

Disneyn elokuvien jälkeen seuraava muisto on elokuvasta ”Sound of Music”, johon ei ihan pienenä päässyt, vaan sen näkemistä piti odottaa muistaakseni seitsemänvuotiaaksi saakka. Sound of Music sai minussa aikaan haaveilun elää elämää niityllä juosten ja laulaen.

Nuoruus ja Tuulen viemää

Isä ilmoitti hyvissä ajoin meille kahdelle perheen tyttärelle, että kun aika on kypsä, hän vie meidät katsomaan elokuvan ”Tuulen viemää”. Isosisko ehti kehuskella kokemuksellaan muutaman vuoden, ennen kuin minun vuoroni tuli. Sen elokuvareissun muistan erityisen hyvin; ennakkoon jännitin hieman, miten jaksan katsoa lähes neljä tuntia pitkän elokuvan, mutta elokuva lumosi ja vei mennessään.

Ajattelin isän haluavan meidän nuorten naisten näkevän elokuvan sen historiallisen viitekehyksen vuoksi, mutta elokuvateatterssa istuessani muistan eläytyneeni vahvasti romanttisiin ja epätoivoista rakkautta kuvaaviin tarinan käänteisiin; liikuttuneena ja jännittyneenä.

Ehkä se oli juuri se syy, miksi isän mielestä elokuva oli syytä nähdä tietyssä iässä. Elokuvan jälkeen kotiin ajaessamme en muista meidän käyneen syvällistä keskustelua aiheesta tai analyysiä elokuvasta. Taisimme olla aika hiljaa, omissa ajatuksissamme. Niin kuin Hämeessä usein on tapana. Minä ehkä haaveilin unelmien prinssistä, isä ehkä toivoi, että olin ottanut elokuvan tarinasta opikseni enkä  hankkiutuisi ongelmiin tulevissa mies-kuvioissani!

Omat valinnat – isää kunnioittaen, mutta vähän myös kapinoiden

Murrosikäisenä ja nuorena aikuisena kuljin omia elokuva-polkujani. Ensin hurahdin West Side Storyyn niin teatteri- kuin elokuvaversiona.

Sitten tulivat Kaurismäen ja Jim Jarmuschin elokuvat ja elämän merkityksen etsiminen elokuvamaailman avulla. JIm Jarmuschin ”Down by Law” oli ehdoton lempielokuvani silloin, kun vielä haaveilin teatterikriitikon urasta ja boheemista aikuisuudesta.

Jarmuschin ”Night on Earth” taas oli pitkään puheissa säilynyt elouvaelämys; näin sen Madridissa silloisten opiskelukaveriden kanssa ja pääsimme vertailemaan elokuvan kautta lähtömaidemme kulttuureja. ”Hippielokuvia” taisi olla isäni kommentti noista elokuvista!

.Veronikan kaksoiselämä

Joskus minulta on kysytty, mikä elokuva nousee ylitse kaikkien muiden tai jos olisin joku elokuva, niin mikä se olisi. Siihen on helppo vastata; se on Krzysztof Kieślowskin ”Veronikan kaksoiselämä”.   Todella usein olen astellut elokuvateatterista ulos uusin ajatuksin, levollisena ja onnellisena.

Aikuisuus –  Titanic ja hyvästit

Yksi viimeisiä elokuvia, jonka muistan isän kanssa katsoneeni, oli Titanic. Emme olleet elokuvateatterissa, vaan vuokramökissä Levillä. Olin palannut vain kuukausi aikaisemmin kymmenen vuotta kestäneeltä ”aikuistumisen matkalta” Espanjasta ja muuttanut talveksi oman perheeni kanssa suoraan Välimereltä Lappiin. Vanhempani tulivat isän syntymäpäivän viettoon meidän luokse ja katsoimme syntymäpäivän kunniaksi elokuvan.

Isäni piti Titanic-elokuvasta, vaikka olin arvellut sen olevan liian ”kevyt” hänen makuunsa. Ehkä elokuva oli ikään kuin muisto Amerikkaan muuttaneesta isoäidistä, joka oli matkannut  New Yorkiin Titaania- nimisellaä laivalla kolme vuotta ennen Titanicin kohtalokasta uppoamista samoilla vesillä.

Ehkä kävimme silloin läpi yhtä perheen tarinaa – ilman sanoja, jälleen kumpikin omissa ajatuksissamme. Ympyrä oli sulkeutunut; elokuva pysäytti meidät viettämään hetken kiireetöntä yhteistä aikaa. Minusta oli kasvanut aikuinen ja aloin katsoa elokuvia oman lapseni kanssa.

Patu ja Daniel

Patu-isä ja Daniel

Juhlallista isänpäivää!

 Terveiset ja kiitokset myös Jallu-veljelle, joka on jatkanut isän aloittamaa perinnettä ja vienyt kiireisessä arjessaan silloin tällöin  omien lastensa lisäksi myös kummipoikaansa elokuviin!

Muisto keväältä 2007 – Isä

Isä ei ole enää täällä. Tai oikeastaan on, muistoina. Muistot – mikä kaunis ja tärkeä asia elämässä, jatkona yhdessä eletylle.

Isälle, joka on ajatuksissa ja tarinoissa mukana lähes joka päivä.

Patu-isä ja Daniel

Minä muistan – aina.

Sinä päivänä olin ajanut väsyneen isän luo, kotiin.
Sinä päivänä käytiin tunteikkain ja kaunein isän ja tyttären välinen keskustelu.
Keskustelu anteeksi antamisesta, arvostuksesta, kiitollisuudesta – ja lähtemisestä.
 
Sen näki huoneeseen astuessa, isän katseesta ja olemuksesta,
jännitteestä jonka aisti jo ovelta,
kertomassa miten vaikea on puhua, tunteista.
 
  Katseet ehtivät ennen sanoja.
Tyttären silmät kohtasivat
isän väsyneet, tuskaiset siniset silmät,
muutama kyynel jo  katseen verhona.
 
Hitaasti muodostuvat, lyhyet lauseet.
Hiljaisena kuiskauksena.
Syvä henkäys jokaisen välissä.
Hiljaisia hetkiä, paljon puhuvia katseita.
 
 Silmien värit kyynelten alla samoiksi muuttuneina.
Viimeiset kyyneleet,
katseet samaan suuntaan kääntyneinä,
olkapäiden koskiessa toisiaan,
vapaasti virtaavina.
Paljaat puut ikkunan takana, 
pieni lupaus keväästä.
 
 Oli pyydetty anteeksi ja oli annettu anteeksi.
Kiitollisuus kerrottu.
Kauniit hetket muistettu.
Arvostus puettu vahvaksi halaukseksi.
Isä luovuttaneena, aseista riisuutuneena,
tytär jatkamassa, entistä vahvempana.
  
Kaksi vahvaa kättä puristamassa – jäähyväisiä.
Hymy valtaamassa tilaa.
Toisen poskelta pyyhityt kyyneleet.
Isän oli helpompi lähteä, tyttären helpompi jatkaa.
 
Tuusulanjärvi Anu takaa rannassa